Olen

Aika.

Aika on mennyt ja tieto tullut.

Tieto omasta itsestä on kasvanut. Omat halut ovat kääntyilleet edestakaisin ajan myötä. Ja tällä hetkellä tiedän mikä olen. Olen mies väärässä ruumiissa. Mutta en halua rynnätä eteenpäin. Haluan oppia enemmän. Haluan olla se joka olen. Olla niin kuin tunnen, enkä niin kuin olen.

Miksi pitää olla hankalaa? Saada yksi ainoa lähete?

Ei mitään ihmeellistä

Pitkä aika siitä kun olen viimeksi kirjoittanut tänne.

Mitään ihmeellistä ei ole tapahtunut. Ainoastaan varmuus siitä että mitä olen on vain vakiintunut. Ja että minulla on asioita jotka pitäisi saada suoristettua niin että voisin edetä.

Yksinäisyys on ainut asia mikä todella syö minua. Mutta en odota ihmeitä tapahtuvaksi, ainakaan täällä suomessa.

Mietteissä suhde + kuulumisia

Olen tässä tuumaillut, että mitä minä haluan suhteelta. Ensimmäisenä on toisen kunnioittaminen, oli sitten tausta millainen tahansa. Mutta se että pystyy kunnioittamaan toista ihmisenä on minulle iso asia.
Jos en pysty kunnoittamaan toista niin siinä ei edes auta ulkonäkö, eikä sen puoleen muukaan maallinen aineellinen asia.

Olen miettinyt tätä siitä lähtien kun erosin tuosta aikaisemmasta poikaystävästä. Hän tosin vain näki minun ulkokuoren, että siinä suhteessa parempi vain että tuli ero. Haluaisin löytää jonkun joka pystyy ohittamaan tuon exäni. Joku joka pystyisi kunnoittamaan minua sellaisena kuin olen. Olemaan tarvittaessa tukena.

Vielä sellaista, että olen lopultakin löytänyt sen rauhan itseni kanssa ja uskonnon kanssa. Ja nyt olen valmis jatkamaan eteenpäin.

Ote kirjeestä

"Seksi samaa sukupuolta olevan kanssa."


Tuo sai minut ajattelemaan uskovana, että jos mennään kirjaimellisesti niin suhde ei ole mahdollinen minulle.
Mutta kun kaikki ihmiset vain katsovat ulkokuorta niin asia onkin jo eri. Tämä on oikeastaan sellainen aihe johon haluaisin mielipiteitä muilta.

Syksyn tuntoja

Ihmisiä, joita en tunne, mikä mahdollisuus. Voisiko tuolla jossain olla henkilö jonka kanssa tulisin toimeen ihan omana itsenäni. 

Tämä kylmyys tuntuu sisälläni asti. Inhoan tätä aikaa vuodesta, vaikka aurinkoisina päivinä onkin mahtavaa. Miksi olen yksin? Vailla seuraa? Uskokin on koetuksella. Haluaisin lämpöiseen syliin. Hemmoteltavaksi, aika ajoin ainakin.

Miksi pitää olla niin erilainen ettei osaa tulla toimeen kaikkien kanssa? No, ei nyt ehkä ihan jokaisen kanssa mutta kuitenkin ajatus. Haluan olla olemassa. Enkä olla olematon. Se lisää kipua.